Säätiön toiminta
historiasta nykypäivään

Suomen Taideyhdistyksellä on ollut merkittävä asema Suomen taideakatemian perustamisessa. Fredrik Cygnaeus esitti jo 1800-luvulla yhdistyksen hallituksessa ollessaan (1849–1878), että Suomeen tulisi saada Ruotsin mallin mukainen arvovaltainen kuvataiteen Akatemia. Taideyhdistyksen hallintoa uudistettaessa ja kolme vuotta jatkuneiden neuvottelujen tuloksena Taideyhdistyksen vuoden 1939 vuosikokous päätti perustaa Suomen taideakatemia -nimisen itsenäisen säätiön, jolla oli Taideyhdistyksen rinnalla tukenaan valtio, Helsingin kaupunki ja maan tärkeimmät taiteilijajärjestöt. Säätiön säännöt vahvistettiin 6.10.1939 ja perustava kokous pidettiin 22.11.1940.

Uudelle säätiölle siirtyivät Ateneumin taidemuseo, Sinebrychoffin taidekokoelmat ja maan korkein kuvataiteen koulu, josta on sittemmin tullut Taideyliopiston Kuvataideakatemia. Suomen taideakatemian isännistön (edustajiston) ensimmäinen puheenjohtaja oli ylijohtaja Oskari Mantere ja hallituksen puheenjohtaja professori Onni Okkonen. Taideakatemian kunniajäseninä ovat olleet mm. Amos Anderson, Jean Sibelius, Edvard Munch sekä H.K.K. Prinssi Eugen. 

Suomen taideakatemian toiminta oli alkuun sodan vuoksi ”ylläpitämistä ja pelastamista”, mutta sotavuosien jälkeen toiminta kehittyi. Taideakatemian pitkäaikaisena sihteerinä vaikutti Heikki A. Reenpää, joka toimi taidekentän eri ryhmittymien välisenä sillanrakentajana ja kulissien takaisena vaikuttajana. 

Vuosikymmenten ajan erilaiset tilaongelmat ja taloudelliset kysymykset vaikeuttivat säätiön toimintaa. Suomen taideakatemian omaisuuden muodostivat peruspääoman lisäksi Taideyhdistyksen perustama koulu välineineen, kirjastoineen ja kokoelmineen, Taideyhdistyksen kokoelmat, museon kirjasto arkistoineen ja erilaiset Taideyhdistyksen antamat rahastot. Lisäksi säätiö sai hoidettavaksi valtion taidekokoelmat, kuten Paul ja Fanny Sinebrychoffin kokoelmat ja Helsingin kaupungin omistamat Rafael Ahlströmin taidekokoelmat. 

Taideakatemian tilaongelmat saivat odottaa ratkaisuaan aina 1970-luvulle saakka. Ateneumin vanhoihin tiloihin ei enää voinut kohtuudella mahduttaa sekä kansallisgalleriaa että kuvataiteen ja taideteollisuuden valtakunnallisia oppilaitoksia. Arkkitehti W. G. Palmqvist teki säätiön tilauksesta Ateneum-rakennuksen laajennussuunnitelman vuonna 1950. Alvar Aalto teki vuonna 1961 valmistuneen keskustasuunnitelman Töölönlahden rannalle: suunnitelma sisälsi taidemuseon, taideteollisuusmuseon ja rakennustaiteen museon. Kuitenkin vasta vuosikymmen myöhemmin tehtiin päätös Ateneum-rakennuksen kattavasta korjaamisesta, minkä lisäksi päätettiin kunnostaa kuvataidekoulun käyttöön tilat Yrjönkadulta. Sinebrychoffin taidekokoelmat olivat olleet vuokratiloissa, mutta niiden tullessa myyntiin opetusministeriö osti vuonna 1978 yhdessä Helsingin kaupungin kanssa tilat Sinebrychoffin yhtiöltä. Remontoitaviin tiloihin päätettiin sijoittaa Sinebrychoffin kokoelmien lisäksi valtion ja Taideakatemian vanhan ulkomaisen taiteen kokoelmat. Samalla valtio antoi Taideakatemian hoitoon valtion taideteostoimikunnan toimesta eri virastoihin sijoitetun taiteen.

Suomen taideakatemian näyttelytoiminta alkoi aktiivisesti jo 1940-luvun alkupuoliskolla, jolloin järjestettiin laajoja kotimaisen taiteen yhteisnäyttelyjä ja pian myös useita kansainvälisiä näyttelyitä, jotka mahdollistivat sen, että Taideakatemia järjesti yhdessä eräiden taiteilijajärjestöjen kanssa edustavan Suomen taiteen Euroopan kiertonäyttelyn vuosina 1949–1950. Ensimmäisen kiertonäyttelyn komissaarina oli kuvataidekoulun rehtori Aarre Heinonen, joka omistautui aktiivisesti Taideakatemian kansainvälisten suhteiden luomiseen. 

Taideakatemia halusi myös vastata yleisön ja asiantuntijoiden toiveisiin ryhtymällä vuodesta 1950 alkaen järjestämään kolmen vuoden välein suomalaisen nykytaiteen näyttelyitä. Näistä kolmivuotisnäyttelyistä tuli taide-elämässä käsite seuraavien vuosikymmenien ajaksi. Lisäksi aloitettiin säännöllinen kiertonäyttelytoiminta. Ensimmäisenä järjestettiin suomalaisen maalaustaiteen historiaa valaissut näyttely ”Edelfeltistä Salliseen” vuosin 1950–1951. Se suuntautui 25 paikkakunnalle ja saavutti suuren menestyksen. 

Yleisö osoitti sodan jälkeisinä vuosina erityistä kiinnostusta tiedonsaantiin niin taiteen historiasta kuin nykytaiteestakin. Ulkomainen taide oli Ateneumissa voimakkaasti esillä. Lisäksi suomalaiset taiteilijat alkoivat saada tuntumaa taiteen kentällä tapahtuvaan uudistumiseen, mikä heijastui erityisesti mm. Venetsian biennaali -näyttelyihin, jonne Alvar Aalto suunnitteli Suomen osaston puisen paviljongin. Suomen taideakatemia vastasi biennaalin näyttelyn kokoonpanosta paviljongin valmistumisesta (v. 1956) alkaen. Käytännössä kokoonpanosta vastasi tuolloin filosofian tohtori Sakari Saarikivi, josta tuli pari vuotta myöhemmin Taideakatemian valistusosaston (myöhemmin näyttely- ja tiedotusosasto) johtaja.  

Edellä kuvattu toiminta jatkui Suomen taideakatemian ensimmäisen viidenkymmenen vuoden ajan ja päättyi tällaisena vuonna 1990 Suomen valtion kanssa tehtyyn sopimukseen, jonka seurauksena toimintayksiköt siirtyivät valtion toiminnoiksi. Suomen taideakatemialle jäi arvopaperiomaisuuden ohella rahavaroja peruspääomaa ja rahastoja luovutushetkellä vastaava määrä.  

Opetusministeriössä kaavailtiin uusia toimintamuotoja suomalaisen kuvataiteen edistämiseksi. Ministeriössä suunniteltiin erityisen taiteen vientiorganisaation perustamista, jonka keskeinen työ olisi luoda kansainvälistä näkyvyyttä ja osallisuutta suomalaiselle nykytaiteelle. Ministeriö pyysi kulttuuritoimittaja Markku Valkosta uuden vuonna 1992 perustetun organisaation eli FRAME – Finnish Fund for Art Exchangen toteuttajaksi. Valkonen toimi Näyttelyvaihtokeskus FRAMEn johtajana ensimmäiset viisi vuotta. 

Suomen taideakatemia hallinnoi Näyttelyvaihtokeskus FRAMEa, joka jakoi apurahoja ulkomaisiin projekteihin, näyttelyjulkaisuihin ja taidemessuille osallistumista varten. Kansainvälisiä näyttelyprojekteja järjestettiin joko FRAMEn omin voimin tai yhteistyössä kotimaisten ja/tai ulkomaisten organisaatioiden kanssa. Lisäksi jatkettiin Taideakatemian 1950-luvulla aloittamaa Venetsian biennaalin näyttelytoimintaa Aalto-paviljongissa. Toimintaa laajennettiin osana pohjoismaista yhteistyötä siten, että joka 4. vuosi järjestettiin myös näyttely Pohjoismaisessa paviljongissa. Pohjoismaisena yhteistyönä järjestettiin myös muita suuria näyttelyitä, joista ensimmäinen oli Kööpenhaminassa pidetty ”Stangers in the Arctic”. 

Kansainvälistä näyttelytoimintaa jarrutti rahapula. 1990-luvun alun talouslaman myötä toimintamuoto muodosti huomattavia haasteita Taideakatemialle. Opetusministeriön lupaamat toimintavarat puolittuivat, minkä vuoksi varoja jouduttiin keräämään muilta tahoilta. Näin toimimalla pystyttiin turvaamaan toiminnan rahoittaminen, projektien toteuttaminen ja kansainvälisten verkostojen laajentaminen. 

Vuosikymmeniä jatkunut tiivis ja hyvä yhteistyö opetusministeriön (nyk. opetus- ja kulttuuriministeriö) edustajien kanssa päättyi vuonna 2011 FRAMEn taloudellisen tuen loppumiseen ja näyttelyvaihtokeskuksen lakkauttamiseen Taideakatemian alaisuudessa. Ministeriö asetti Suomen Taiteilijaseuran vastaamaan uuden organisaation käynnistymisestä vuoden 2012 alusta. Uusi Frame-säätiö perustettiin toukokuussa 2012. Frame Contemporary Art Finland on nykytaiteen organisaatio ja tiedotuskeskus, jonka hallituksen nimeää opetus- ja kulttuuriministeriö.

Suurten muutosten myötä Suomen taideakatemian toiminnalle lähdettiin hakemaan uutta suuntaa. Säätiön säännöt uudistettiin ja nykyisin säätiön tarkoituksena on kuvataiteen vaaliminen, tukeminen ja kehittäminen näyttely- ja julkaisutoiminnalla, apurahoilla ja palkinnoilla. Keskiössä on suomalaisen kuvataiteen sekä sen harjoittamisen ja harrastamisen edistäminen. Taidemaalari Antti Linnovaaralla, joka toimi Suomen taideakatemian hallituksen puheenjohtajana vuosina 2012–2019, on ollut keskeinen rooli säätiön uusien toimintamuotojen suunnittelemisessa ja toteuttamisessa.

Taideakatemian nykymuotoinen toiminta jakautuu säännöllisesti pidettävän ajankohtaisseminaarin järjestämiseen sekä kuvataidepalkinnon jakamiseen. Suomen taideakatemian palkinto -niminen palkinto myönnetään kolmen vuoden välein yhteistyössä EMMA – Espoon modernin taiteen museon ja Espoon kaupungin kanssa. Palkinto muodostuu merkittävästä rahapalkinnosta sekä EMMAssa järjestettävästä yksityisnäyttelystä ja näyttelyjulkaisusta.

Ajankohtaisseminaarissa pyritään käsittelemään kuvataiteen maailmassa ajankohtaisia ja kiinnostavia kysymyksiä alan toimijoihin ja harrastajiin vetoavalla tavalla. Aiempien seminaarien teemoina ovat olleet esimerkiksi kuvataiteilijan itsesensuuri ja Suomen taiteen mahdollisuudet.

Suomen taideakatemia ei saa valtion avustuksia, vaan sen toimintaa rahoitetaan pääasiallisesti sijoitustoiminnan tuotoilla sekä säätiölle myönnetyillä jako- ja lahjoitusvaroilla. Näistä merkittävin on Gerda ja Salomo Wuorion säätiön myöntämä jako-osuus. Säätiö saa myös lahjoitusvaroja Helsingin kaupungin hallinnassa olevalta Rafael Ahlströmin rahastolta, minkä lisäksi Espoon kaupunki tukee kuvataidepalkintoa merkittävissä määrin.

(Kirjallisuus: Suomen Taideakatemia 50 vuotta, Suomen Taideakatemian vuosijulkaisu 1940-1948, Helsinki 1949)