Esittelytekstit palkituista taiteilijoista

Axel Straschnoy ja läsnäoleva havainnointi

Axel Straschnoyn taiteessa vaikuttaa olevan kaksi peruslinjaa. Hän on kiinnostunut projekteista, joiden lähtökohtana on jokin myytti, epäonnistunut historiallinen tutkimus tai tapahtuma, joka viritetään uudelleen, mutta jolla ei ole realistisia mahdollisuuksia toteutua toivotulla tavalla.  Toinen linja on tutkimusten käynnistämien ja niihin osallistuminen, joissa keskeisenä on tilanteiden ja tapahtumien seuraaminen. Yhteistä näille projekteille on se, että niissä pyritään löytämään ratkaisuja tieteellisiin ja taiteellisiin ongelmiin tai kokeilemaan jotain ennen näkemätöntä ja kokematonta.

Straschnoy on opiskellut taidehistoriaa synnyinmaassaan Argentiinassa 2000-2005 ja taidetta 2005 Kuvataideakatemiassa Helsingissä sekä täydentänyt taiteen opintojaan osallistumalla useisiin seminaareihin, joista ehkä tärkein on ollut taiteilija Mónica Gironin seminaari Buenos Airesissa 2002-2003.  Hän on toiminut vierailevana opettajana Helsingin, Kööpenhaminan, Trondheimin ja Grazin taideakatemioissa.

Straschnoy on osallistunut lukuisiin kansainvälisiin näyttelyihin vuodesta 2001 alkaen ja vuodesta 2006 alkaen hän on pitänyt yksityisnäyttelyitä sekä järjestänyt esityksiä, projektioita ja transmissioita eri puolilla maailmaa.

Hän on todennut, että hänen taiteessaan on kyse ”tieteen ja taiteen yhteiskunnallisista käytännöistä.”  Projektit käynnistetään lähtökohtien määrittelyllä, mistä muodostuu juoni ja kehys tapahtumille.  Straschnoyn projektien ”tulokset” ovat tapahtumien dokumentointia ilman niiden perusteellisempaa analysointia. Huomiot esitetään, mutta  kysymykset jäävät auki, niin kuin ne usein jäävät myös elämässä. Mahdollisten johtopäätösten tekeminen jää katsojille, joista taiteilija on ensimmäinen.

Axel Straschnoy käyttää laajasti eri tekniikoita, joiden valinta on täysin riippuvaista siitä mitä hän haluaa dokumentoida ja ilmaista.  Elokuva ja valokuva ovat keskeisiä hänen työskentelyssään, mutta hän käyttää myös piirustuksia, rakentaa esitykseen tarvittavaa rekvisiittaa, installoi ”näyttämön”, esimerkiksi museotilan siihen perinteisesti kuuluvine vitriinein.

Straschnoyn filmien ja näyttelyiden aiheina ovat usein olleet uhkarohkeat, mahdollisuuksien rajat ylittävät tai niitä hipovat tieteelliset kokeilut, jotka hän on käynnistänyt ja joihin hän on osallistunut. Yksi näistä on ”The Source”, joka liittyy taiteilijan residenssiin Euroopan neutronikiihdyttimen (European Spallation Source ESS) tutkimuskeskuksessa Lundissa, Ruotsissa.  Residenssi tarjosi mahdollisuuden keskuksen käytössä olevien tutkimusmenetelmien laajentamiseen taiteen ilmaisukeinoilla. Vuoteen 2026 käynnissä olevan projektin tutkimusaineisto koostuu neutronien aktivoinnista, piirustuksista ja valokuvista, projektin julkisista esittelyistä, residensseistä ja vierailuista neutronien eri tutkimuspaikkoihin. 

Tutkimusprojekteihin liittyy myös Venäjällä, Uralvuoriston länsirinteellä sijaitsevan Permin kaupungin luonnontieteellisen museon tutkimus- ja esittämistapoja esittelevä näyttely, ”The Permian Projects”. Museo on tutkinut erityisesti holoseenia aikakautta, joka alkoi noin 11700 vuotta sitten ja joka virallisen tieteen mukaan jatkuu edelleen huolimatta käynnissä olevista antroposeeniin siirtymistä koskevista väittelyistä ja keskusteluista. 

Nk. permikauden loppuvaiheen aikana tapahtui lajien joukkotuho (End-Permian Extinction), joka oli laajin lajien kuolema, joka on koskaan tapahtunut maapallolla. Projektissa pohditaan luonnontieteellisen museon tehtäviä, niiden priorisointia sekä tapoja ja tekniikoita esittää esimerkiksi sukupuuttoon kuolleita hyönteisiä ja geologisia muutoksia.  Museon tutkimuksissa huomioidaan myös parhaillaan käynnissä olevaa lajien kuolemaa.

Taiteen ja katsojan kohtaamien on yksi Axel Straschnoyta kiinnostava asia. Se on ollut aiheena niin hänen käynnistämässä kansainvälisessä ”New Artist” nimisessä robottitutkimukseen liittyvässä projektissa kuin verkossa esitetyssä projektissa ”Etsivä”, joka liittyi Kiasman ARS17 näyttelyyn.

Projektin ”The New Artist” teemana on taidetta tekevät koneet. Perinteisesti niiden tekemä ”taide” on tehty ihmisten katseltavaksi ja koettavaksi.  Robottitutkijoiden ja taiteilijoiden kansainvälisenä yhteistyönä tehty ”The New Artist” toteutettiin vuosina 2008-2011 Pittsburghissa, USA:ssa sijaitsevassa Robotics Institutessa. Sen tavoitteena oli tutkia ”robottien tekemää taidetta roboteille.” 

Tästä kokemuksesta argentiinalainen kuraattori ja tutkija Roberto Amigo kirjoittaa: ” Me ihmiset olemme tarkkailijoita tässä robottien välisessä tapahtumassa. Samalla   kuitenkin päädymme museon katselijoiden tunnettuun passiiviseen tilaan. Syynä tähän on se, että mitään vuorovaikutuksen mahdollisuutta ei esitetyssä taiteessa enää ole. Huomiomme perustuvat nauhoitukseen, josta voidaan tarkkailla mitä tapahtuu ’performoivan’ robotin ja ’katsojarobotin’ kesken. Kokemus pyrkii ymmärtämään taidehistoriallisesta näkökulmasta katsottuna vuorovaikutusta näiden robottien välillä, mutta lopputuloksena on, että yksinkertaisesti mitään selitystä ei ole.” *)

“Etsivä” oli sekä osa Ars17- näyttelyä että sitä esittävä filmi.  Näyttelyn teemana oli teknologian vaikutus päivittäiseen elämäämme ja erityisesti taiteeseen. Teos on toteutettu VR-tekniikalla, joka vielä tähän aikaan oli harvinaista kuvataiteessa. Esitys on kuvaus näyttelyssä käynnistä ja se oli katsottavissa museon verkkosivuilla. Taiteilijan mukaan tämä esitystapa ”luo välimatkaa näyttelyn museokokemuksen ja sen elokuvana esittämisen välille.”  Kyseessä oli uuden esittämistekniikan testaaminen, joka toteutettiin näyttelyn valmisteluvaiheessa. Taiteilijan mukaan siitä tuli virtuaalisen esityksen silloisen määritelmän mukaan ”realistisin” mahdollinen esitys näyttely- kokemuksesta.

Kiinnostava alue Strachnoyn tuotannossa on eri myyteistä tai utopistisista yrityksistä tehdä jotain, joka liikkuu mahdollisuuksien äärirajoilla. Myytit elävät huolimatta siitä, että niiden olemassaoloa ei voida todentaa eikä tosipohjainen testaaminen ole edes mahdollista. Näistä mainittakoon Itä-Suomessa sijaitsevan Paasselän järven ympäristössä liikkunut huhu tai perinnetieto järvellä vaakatasossa liikkuvista valoilmiöistä. ”Paasselän pirut” projektissa Straschnoy vierailee alueella ja haastattelee kylän asukkaita. Jotkut olivat nähneet ne vuosikymmeniä sitten, toisten kertomukset perustuivat perimätietoon. Viimeksi ne oli nähty 2019, jolloin paikalla ollut insinööri on kertomansa mukaan havainnut niiden liikkeitä järvellä. Näistä huolimatta valoilmiöiden olemassaolo jää yhä, tai ainakin toistaiseksi, arvoitukseksi.  

Axel Straschnoyn eri projekteissa liikutaan tieteen monilla eri aloilla. Hän on osallistunut projekteihin, joissa on mukana perinteisiä tieteen tekijöitä, jotka puolestaan ovat olleet kiinnostuneita taiteilijoiden huomioista ja visioista tutkimusprosessin aikana.  On selvää, että Straschnoy ei niinkään ole kiinnostunut projektien tuloksista, sillä hänen kiinnostuksensa koskee enemmänkin menetelmiä, joilla työryhmät suorittavat tutkimuksiaan sekä tapoja, joilla tutkimustuloksia esitetään.  Straschnoyn estetiikka on sovitettu kunkin projektin luonteeseen ja esimerkiksi Permin luonnontieteellisen museon toimintaa esitellään valokuvien ja elokuvan lisäksi perinteisissä näyttelyvitriineissä.

Straschnoy työskentelee kansainvälisellä kentällä ja projekteissa, joissa ollaan kiinnostuneita myös taiteellisesta ilmaisusta ja tavoista havainnoida tieteellisiä tutkimuksia.  Hän ei ole niinkään kiinnostunut nykytaiteesta tuttua tapaa soveltaa tieteen kuvastoa taiteeseen. Hänen kiinnostuksensa on havainnoida niitä tapoja ja menetelmiä, joita tiede käyttää tutkimuksissaan. 

Taiteen kokeminen on yksi hänen kiinnostuksensa kohteita ja yllä mainituissa projekteissa ”Etsivä” ja ”The New Artist” tutkitaan kuinka katsoja kokee taiteen ja sitä esittävän näyttelyn tai miten katsoja kokee robottien mahdollisen taiteellisen vuorovaikutuksen tai mistä kaikesta näissä kohtaamisissa onkaan kysymys?

*) Axel Straschnoyn projektien esittelytekstien ja Roberto Amigon tekstin lähteenä on   https://axel.straschnoy.com

Maaretta Jaukkuri

Maalaus maailmaa muotoavana näyttämönä – Kaija Hinkulan taiteesta

”Ajattelen Gardener -installaatiota vertauskuvana unelmien hoivaamiselle ja ruokkimiselle. Viitteet puutarhurin toimiin, kuten siemeniin ja kuvitteellisten kasvien kasvattamiseen, toimii vertauskuvana ihmisen kyvylle kuvitella uudenlainen maailma. Siemenen aihiot ja kirkkaat fantasian omaiset värit symboloivat kasvun ja muutoksen prosesseja, uuden maailman ja ideoiden luomista.” (Kaija Hinkula näyttelystään Gardener v. 2024)

Kaija Hinkulan taiteellisessa työssä keskeistä on ymmärrys haaveilun ja kuvittelun mahtavasta voimasta. Kyseessä ei ole pako todellisuudesta, vaan taju todellisuuden muokattavuudesta ja haastamisesta. Taiteilijalle oma työhuone ja taiteellinen työ tarkoittaa kuvittelun turvapaikkaa ja kasvualustaa vapaudelle, toisin olemiselle ja uusille näkökulmille. Se tarkoittaa myös lohtua, nyt kun maailma ympärillä on jokseenkin ylösalaisin. Siellä itävät Hinkulan raikkaat lahjat maailmalle.

Hinkulan teokset perustuvat maalaustaiteelle keskeisiin kuvan rakentamisen elementteihin, väriin ja sommitteluun. Ne eivät kuitenkaan rajaudu perinteisen, litteän maalauksen formaattiin. Teokset koostuvat toki suurelta osin erilaisista maalatuista tai muutoin värillisistä pinnoista, mutta myös kolmiulotteisista muodoista, ready-made esineistäkin. Teosten esitystila sulautuu teoksiin varsinkin värin johdolla. Osassa teoksista on liikkuvaa kuvaa ja valoa sekä performanssia. Jo itsessään valoa ja liikkuvaa kuvaa hyödyntävät teokset luovat tuoretta maalauksen tulkintaa. Hinkula puhuukin maalauksen rajojen ylityksistä ja eri taidemuotoja fuusioivista liikkuvista prosesseista.

Hinkulan teokset tuovat esiin laajentuneen maalauksen kysymykset ja väitteet. Alkajaisiksi, miksi maalaus rajautuisikaan pelkästään seinälle? Hinkulan kuvataiteen maisterin opinnäyte vuonna 2021 ei näet näyttänyt pelkästään seinästä repäistyltä maalaukselta, vaan myös seinän repäisyltä mutkalle, mukaan maalaukseen. Jo aiemmat Builder-näyttelyn teokset vuonna 2019 esittivät maalauksen elementtien karkailuja totunnaisilta paikoiltaan. Keltainen suorakaide valui seinältä puoliksi lattialle tiukkarajaisesti taittuen; aniliininvärinen spraymaali hoiperteli katonrajaan huuruiseksi raidaksi. Tilaa jakavan seinäkkeen päälle oli asetettu ylösalaisin laatikko, josta roikkui jotain maalinoroon vertautuvaa punaista. Täten Hinkula käänsi maalauksen suorakaiteisen alustan ylösalaisin, antoi sen sisältöjen valua ulos tilaan.  Hän ravisteli modernistisen abstraktin geometrisen minimalismin perinnettä uuteen uskoon, hulvattomaan, vapautuneeseen itsenäisyyteen; kohti fantastista minimalismia, kuten taiteilija itse nykyistä työskentelyään määrittää.

Hinkulan näyttelyjen nimet antavat viitteitä maalauksesta verbinä, toimintana: Builder (2019), Play (2022), Stargazer (2023) ja Gardener (2024). Olennainen osoitin on myös Democracy (2024), Oulun kaupungintalolle tehty julkinen teos. Valtuustosalin aulaan toteutetussa tilasidonnaisessa maalausinstallaatiossa päätöksenteon määräävimmät elementit, JAA, EI ja puheenjohtajan nuija, saavat tulkinnan kaksi- ja kolmiulotteisina värien, muotojen, tilasommitelmien ja materiaalin tuntujen koosteina. Sinänsä ehdottomat vallankäytön elementit avautuvat katsojalle moniaistisen tunnistamisen myötä inhimillisinä, painoarvoltaan häilyvinä, humoristisina. Installaation ”esteettisen aktivismin” seurauksena kaupungintalon julkikuva raikastuu. 

Hinkulalle onkin keskeistä teoksissaan paikan, havainnon tai materiaalin syrjäyttäminen kontekstistaan, sen muuttaminen uudeksi muodoksi, tilaksi tai toiminnaksi. Esimerkiksi liikkuvan kuvan teoksessa Baking for my Lover (2023) värikkäät stressipallot muuttuvat taiteilijan käsissä, välillä enemmän välillä vähemmän lempeydellä, paisutelluksi, kuplivaksi taikinaksi, kertoen yhtä ja toista rakkaussuhteen luonteesta. Samalla maalaustaide vapautuu kiinteän objektin olemuksesta ja pelkästään siveltimellä levitettävän maalin vaateesta. Se pukeutuu erilaisiin materiaaleihin, yhdistyy arkeen ja yhteiskunnan instituutioihin ja sävyttää ja muokkaa niiden yhtä lailla kuin maalaustaiteenkin luonnetta. Astuessaan maalaustaiteen uudelleen määrittelyssä eteenpäin, tulevaan, Hinkulan työt ovat suhteessa myös vuosisatojen ja -tuhansien takaisiin maalaamisen funktioihin, tauluformaatista poikkeaviin maalauksen paikkoihin, tai arkiseen seinän maalaamiseen – tarpeeseen elähdyttää ja viihdyttää, tuoda visuaalisen mielihyvän voima osaksi ympäristöä ja elämää. 

Kaija Hinkula on opiskellut taidetta Limingan taidekoulussa ja Saimaan ammattikorkeakoulussa, sekä valmistunut kuvataiteen maisteriksi Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta vuonna 2021. Aiemmin usein geometrisiä perusmuotoja kääntelevät, vääntelevät, paikkaansa tilassa etsivät maalauksen eleet ovat puhjenneet omailmeiseen, täyteläiseen kukkaansa vauhdilla viime vuosina. Stargazer ja Gardener -näyttelyissä perinteiselle maalaukselle ominainen maalin kerrostaminen rekonstruoituu konkreettisesti päällekkäisiksi, aukkoisiksi levyiksi, joiden väleistä erinäiset tekijät kurkkivat, roikkuvat, pursuvat, varisevat, kynsivätkin. Nämä villit, mutta ryhdikkäästi rehottavat maalaukset astuvat ulos raameistaan, laajenevat taustaseinään väriksi ja lattialle tapahtumalliseksi esineiden koosteeksi, näyttämöksi. Maalaukset muuttuvat pirteiksi tilanteiksi ja toimijoiksi, jotka viettelevät suorasukaisuudellaan. Ne kutsuvat katsojan mukaansa, Play with me! Yleensä aikuistuessamme menetämme leikin, tuon spontaanin todellisuuden tulkinnan ja ymmärryksen muodon. Kaija Hinkulalla leikki elää, ja elävöittää myös katsojansa. Tämä on maalausta toiminnallisena, todellisuuden muokkaamisen näyttämönä par excellence!

Tarja Pitkänen-Walter

Asfaltti ja metsäpolku Johanna Longan taiteessa

Johanna Longan taiteen keskeinen sisältö on hänen luontosuhteensa.  Siihen liittyy henkilökohtainen tarve olla luonnossa ja nähdä, tuntea ja kuunnella; kokea lähietäisyydellä, äänien, kosketuksen ja kohtaamisen kautta kasvien ja eläinten elämää. Hän tuntee syvällistä surua ja huolta luonnon tilasta ja samalla riittämättömyyden tunnetta kyvystään, meidän kaikkien tahdosta ja mahdollisuuksista, vaikuttaa ympäristön tilaan. Lonka huomioi lajien katoamista kaikilla aisteillaan niin näkö, kuulo, haju kuin tunto. Tekstissä, joka on julkaistu Uumen-verkkosivustolla 2024, hän kirjoittaa:

”Mietin jälleen rituaalitutkimusta ja keinoja ympäristöahdistuksen lievitykseen: miksei minua lohduta lukuisat hömötiaisen, siilin, päästäisen tai metsäsittiäisen hautajaiset, mielenosoituksiin osallistuminen ja veisuuni tapetulle majavalle? Täytetty helmipöllö, joka menehtyi liikenteessä jossain kohtaa 80-lukua, tuijottaa minua seinältä.  Onko taiteellinen prosessi ainut rituaali, jolla pääsen edes lähelle asian käsittelemistä?”1)

Tärkeisiin kokemuksiin liittyvät ruumiilliset tuntemukset, kävely erilaisissa maastoissa ja asfaltilla, loikoilu tai uinailu luonnon helmassa, hiihto kevättalven sulavassa lumessa.

Taiteilija kertoo itse työskentelyprosessinsa olevan ”hidas ja poukkoileva”.  Hitauteen yhdistyvät taiteilijan arkeen kuuluva työn rahoituksen hankkiminen joko apurahoilla tai aikaa vievällä palkkatyöllä. Hän myös mainitsee meneillään olevan työn ”kriiseilyyn menevän ajan, innostuksen myrskyt, velvoitteet”. 2)

Johanna Longan installaatioiden hahmot kehittyvät, muuttavat muotoaan ja kokoaan vuosina 2005-2007 tehdyn teossarjan pohjalta. Sarja käsittää 60-75 yksittäistä eläinfiguuria, jotka on tehty eri materiaaleista, joita ovat kangas, tekonahka, langat, muovisilmät, helmet ja paljetit. Eläinhahmoista koostuvan kokoelman nimenä on ”Soveltumattomat” ja alkuperäiseen kokonaisesitykseen kuuluu myös akryylimaalauksia kankaalle ja akvarelleja sekä 2007 tehty äänitys ”Linnut”.

Hän on tehnyt paikkasidonnaisia installaatioita kuten siementen lajittelua tekevässä tehtaassa 2016 Virossa ja kaupunkitaiteen yhteydessä 2019 Suomessa. Sittemmin hän on siirtynyt pääasiassa eläinaiheita käsitteleviin näyttämöllisiin installaatioihin. Samalla teoksiin tulee dramatiikkaa, eläimet saavat ilmeitä, ne keskustelevat ja vaikuttavat toinen toistensa läsnäoloon. Kokonaistilanteeseen liittyvät äänimaisemat, jotka koostuvat taiteilijan eri luontotiloissa tehdyistä äänityksistä ja keinotekoisista, esimerkiksi hylättyjen lelujen tuottamista ”luontoäänistä”. Ne ovat lyhyitä, muutaman minuutin kestäviä ja esitetään toistuvina. Ne vaikuttavat ratkaisevasti teoksen kokonaistunnelmaan.

Longan ”Eläimet” on valmistettu erilaisista materiaaleista. Ne ovat pääasiallisesti keinomateriaaleja, joissa itsessään on erilaisia taktiilisia ja symbolisia ominaisuuksia ja viitauksia. Niihin yhdistetään monia erilaisia luonnonmateriaaleja kuten puuta ja kantasieni kääväkästä. Installaatioiden hahmot ovat kehittyneet sadunomaisista kohti täsmällistä ja kriittistä tilannedramatiikkaa. Hahmot saavat selkeitä rooleja, jotka esittävät luonnon ja elämän yleensä kannalta painajaismaisia tilanteita.  Kaiken taustalla ovat yleisesti tiedostetut, mutta yhä kasvavat ekologiset uhkat, niin kasvi- kuin eläinlajeille ja meille ihmisille. 

Vuonna 2020 esitetty ”Rat Bar”, kuvaa hyvin nykyistä vaihetta. Se on osa laajempaa installaatio- ja näyttelykokonaisuutta, jotka toteutuivat 2018-2023. ”Rat Bar”- installaation figuurien joukossa on kaksi ihmisen kokoista rottaa (178 ja 160 cm) ja lattialla olevan muovisten roskapussien alla on jotain, joka ”nukkuu ja hengittää”. Osana toista rottainstallaatiota ”Ratband” vuodelta 2019 on myös yhdeksän pientä, innokkaasti tilannetta huomioivaa rottafiguuria, joiden turkeissa on kyltti ”Press”.  Kylttiä painamalla näyttelykävijä saa aikaan äänen, mutta sen voi ehkä tulkita myös viittauksena, ehkä ironisena, lehdistön mahdollisuuksiin luonnon katastrofien todistajina.

Longan nykyisissä installaatioissa on selkeästi surrealistisia jopa absurdiin viittaavia piirteitä. Nämä liittyvät selkeästi nykytaiteessa uudelleen ajankohtaiseksi tulleeseen kiinnostukseen surrealismin mahdollisuuksista ilmentää jotain keskeistä meidän usein käsittämättömän ristiriitaisesta ajastamme.  Näissä synkissä näyttämöissä surrealismi välittää katsojalle ymmärryksen siitä, että taiteilijan näytös/installaatio pyrkii tavoittamaan piilotajunnan maailmoja, joissa ahdistus ja pelko lymyävät.  

Tähän liittyy samalla ihmisen ikiaikainen pyrkimys yrittää nähdä ja kokea myös jotain, joka kaikesta huolimatta antaa toivoa kulloisessakin tilanteessa. Tähän viittaa installaatioiden yleistunnelmaa kuvaava teksti: ”Huolimatta siitä mikä toislajinen eläinyhteisö tai millainen ihmiseläimen tuottama kulttuuri halutaan pihapiiriin tai keskiöön: elämä edelleen on vivahteista, ristiriitaista, kaoottista, rujoa, ihmeellistä, äänekästä, kaunista, pelottavaa ja usein ymmärryksen ulkopuolella.” 3)

Johanna Lonka tekee taidetta monipuolisesti käyttäen eri tekniikoita. Hahmot perustuvat käsityön ja kuvanveiston menetelmiin. Itse figuureihin ja rekvisiittaan perustuvien elementtien lisäksi hän esittää suoraan luonnosta äänitettyjä tai filmattuja osia. Näiden lisäksi hän tekee luontoaiheisia piirustuksia ja akvarelleja.

Kaiken taustalla on taiteilijan suhde luontoon. Hän kirjoittaa omaa työskentelyään, mutta taiteilijan elämää laajemminkin käsittelevässä esseessään ”idättäminen, teoksen luonnosvaiheesta”:

”Oma työhuone on aina liian ahdas, kaoottinen ja rajoittava, arki suhteellisen turhauttavaa. Olen huomannut, että parhaimmat ideat syntyvät kävellessä, teltassa, laivassa tai junassa. Kaukokaipuu ei ole aina kaipuuta eksoottisiin kohteisiin palmujen alle, se voi kohdistua kaipuuna rauhalliseen työtilaan tai viidenkymmenen kilometrin päähän suon laidalle, nuuhkimaan suopursun tuoksua ja hipaisemaan tuulessa huojuvan tupasvillan töyhtöä.” 4)

1. https:uumen.art/2024/05/28/idattaminen-teoksen-luonnosvaiheesta/ (11/19)
2. ibid.(13/19)
3. Ote näyttelyn The Rat Bar  lehdistötiedotteesta, Studio, Kulttuuritalo Laikku 24.10-15.11. 2020
4. https:uumen.art/2024/05/28/idattaminen-teoksen-luonnosvaiheesta/ (9/19)

Maaretta Jaukkuri

Bita Razavi

Bita Razavi tarkastelee yhteiskuntaluokkaan, perheeseen, avioliittoon, siirtolaisuuteen, mediakulttuuriin, taidemaailmaan ja muihin ilmiöihin liittyviä instituutioita ja sovinnaistapoja. Taiteilijan monipuolinen kiinnostus yhteiskuntaan ja luontoon näkyy tekniikoiden ja aiheiden laajassa kirjossa. Yli kaksikymmenvuotisen uransa ajan hän on karttanut lokerointia. Razavi on valinnut välttää säännönmukaista taiteilijapolkua eikä ole jäänyt kiinni yhteen tai kahteen keskeiseen teemaan, joiden kautta hänet voisi luokitella helposti. Koska Razavi ei ole pyrkinyt erikoistumaan, hän pystyy käsittelemään arkielämän moninaisuutta laajasti.

Iranissa vuonna 1983 syntynyt ja sittemmin Suomeen asettunut Bita Razavi on tarkastellut tuotannossaan vierautta ja maahanmuuttoprosesseja. Kiinnostuksen taustalla on halu tutkia laajemmin yksilöiden ja yhteisöjen elämään vaikuttavia monisyisiä institutionaalisia ja sosiaalisia prosesseja. Taiteilija paljastaa eletyn elämän pinnan alla vaikuttavat oikeudelliset, sosiaaliset, poliittiset ja historialliset kerrostumat, jotka muovaavat havaittavia ilmiöitä. Razavin tutkimus ylettyy hänen omaan elämäänsä, kun hän havainnoi rooleja ja järjestelmiä osallistumalla niihin itse.

Teoksessaan An Observation on Inhabitants of a Utopia (2011) Razavi työskenteli puolitoista vuotta kotisiivoojana Helsingissä ja valokuvasi esineitä, joiden huomasi toistuvan eri asunnoissa. Toistuvat esineet toivat hänen mieleensä George Orwellin teoksen 1984 tulkinnan utopiasta, jossa ihmiset elävät yhdenmukaista elämää. Myöhemmin Razavi sai tietää, että kaikki esineet olivat Iittalan tuotteita. Näyttelyssä tyyliteltyjen lasiesineiden oheen asetettiin kuvaukset yhtiön verkkosivuilta: Mariskooli, 120 mm, vihreä; Aalto-malja, 50 mm x 195 mm; Kivi, 60 mm, punainen jne.

Iittalan tuotteet ovat haluttuja ja tavoiteltuja design-esineitä niin Suomessa kuin ulkomaillakin. An Observation on Inhabitants of a Utopia näyttää, miten ne yhdistävät erilaisista taustoista tulevia ihmisiä, jotka kaikki haaveilevat samankaltaisesta menestyksestä ja tyylikkyydestä. Samalla teos kertoo tuottoisasta kaupankäynnistä ja onnistuneesta markkinoinnista, jolla tuotteet on myyty ihmisille, jotta he voivat ylpeinä esitellä omaa menestystään.

Yritykset, instituutiot ja oikeusjärjestelmä vaikuttavat usein päätöksiin syvätasolla. 1960-luvun suosittu hokema ”henkilökohtainen on poliittista” ilmaisi vastakulttuurin vaatimuksen, että järjestelmän pitäisi huomioida ihmisten perustarpeet. Silti politiikka ohjaa usein henkilökohtaisia päätöksiä. Performanssi- ja videoteoksessaan How to do Things with Words (2011) Razavi meni naimisiin yhteistyökumppaninsa Jaakko Karhusen kanssa ateljeessaan osana Kuvataideakatemian maisterin lopputyönäyttelyään. Teoksen alaotsikko A Legal Performance ja sen valaistus ja leikkaus korostavat avioliittorituaalin dramaattisuutta. Vaikka avioituminen on universaali rituaali, joka liitetään vaihtelevasti romanssiin, uskontoon, perheen kunniaan ja niin edelleen, se on usein käytännön sanelema päätös, joka tehdään taloudellisista tai oikeudellisista syistä. Näyttelyssä Kiasmassa teoksen rinnalla oli esillä kaksi kehystettyä asiakirjaa: taiteilijan toukokuussa 2011 myönnetty alkuperäinen avioliittotodistus ja myös vuonna 2011 myönnetty todistus oleskeluluvan hakemisesta.

Kuusi vuotta myöhemmin teosta seurasi performanssi nimeltä Divorce Ceremony, jossa pari erosi julkisesti, jälleen Kuvataideakatemian tiloissa. Teos ja sen aiempi vastinpari toivat päätökseen Suomeen muuttamisen edellytyksenä olevan oikeudellisen prosessin ja kyseenalaistivat vaatimuksia, joita instituutiot ja byrokraattiset prosessit kohdistavat ihmisten yksityiselämään. Ne myös korostivat oikeudellisten ja taiteellisten prosessien yhtenevyyksiä: molemmat kun perustuvat sanallisiin lausuntoihin, kuvallisiin merkkeihin ja fyysisiin riitteihin.

Razavin tapa sisällyttää elämäntapahtumia taiteeseensa näkyy myös projekteissa, joissa hän remontoi hylätyn ”Keltaisen talon” Virossa ja asunnon Tartossa. Taiteilija dokumentoi prosessin pikkutarkasti ja esitti dokumentaation nimellä The Museum of Baltic Remont kuvaten työssä paljastuneita aiempien remonttien jättämiä kerrostumia. Ennen kaikkea hän keskittyi kuvaamaan asuntojen korjauksessa käytettyjen materiaalien muutosta Baltiassa ja sitä, mitä ne kertovat muuttuvista poliittisista ja taloudellisista olosuhteista. The Museum of Baltic Remont oli ensimmäisen kerran esillä Riiassa Survival Kit 10 -näyttelyssä vuonna 2019. Se noudattaa kotiseutumuseoiden esitystapaa vitriineineen, tietoteksteineen ja arkisten esineiden ihasteluineen miltei parodiallisesti. Silti teoksen viesti on vakava. Teokseen kuuluva opetusvideo The Essential Guide to Remont kertoo, miten kotiemme rakennusaineet kuvastavat menneiden aikojen mahdollisuuksia, kamppailuita ja tarpeita. Esimerkiksi, kun tapettiliisteriä ei ollut saatavilla, se korvattiin kotitekoisella perunatärkkelyksestä ja vedestä sekoitetulla liisterillä. Elämässä ja taiteessa luova kekseliäisyys on usein pakon sanelemaa.

Razavin teokset kertovat politiikan ja talouden vaikutuksesta instituutioihin, lakeihin ja yhteiskunnallisiin trendeihin mutta myös niiden muovautuvuudesta. Imperiumitkin hiipuvat, ja valtioiden vaikutusvalta vaihtelee jatkuvasti. Venetsian biennaalissa vuonna 2022 Razavi esitti osana Viron paviljonkia teossarjan, joka tutki virolaisen Saalin pariskunnan elämää. Saalit asuivat 1900-luvun alussa Alankomaiden Itä-Intiassa, siirtomaassa, ja olivat itse kokeneet Venäjän imperialismin. Kokonaisuuden nimi oli Orchidelirium, ja yksi Razavin osuuksista oli, että näyttelyvahdit jakoivat vieraat kahteen ryhmään ja ohjasivat heidät tilaan eri sisäänkäynneistä. Vaikka etuoikeutetunoloisesta sisäänkäynnistä tulleet nousivat korokkeelle, jolta heillä vaikutti olevan paremmat näkymät, he eivät nähneet kaikkialle tilaan. Taiteilija jatkoi samaa teemaa toisessa teoksessaan, joka perustui painokoneeseen ja virolaisen kansanperinteen kratti-hahmoon. Painon päällä oli kopioita Emilie Saalin piirustuksista. Niissä Saal kuvasi eksoottisia kukkia hollantilaisten pitämästä Buitenzorgin kasvitieteellisestä puutarhasta. Alapuolella taas oli arkistokuvia tuhotuista maisemista, jotka kertoivat Alankomaiden Itä-Intian kolonialistisesta riistosta. Kuvien joukossa oli arkistokuvia Anders Saalin omistamalta kumiplantaasilta. Razavin mukaan aikakauden eksoottisten kukkien himo liittyi laajempiin imperialistisiin ja kapitalistisiin virtauksiin. Pohjimmiltaan taiteilija kysyy, voiko taide todella vaikuttaa poliittisesti etuoikeutetusta asemastaan käsin, vai onko se osallisena yhteiskunnallisessa epäoikeudenmukaisuudessa samoin kuin Emilie Saalin piirrokset.

Painon alapuolella olleet kuvat riistosta poistettiin Orchidelirium-näyttelystä, mitä taiteilija pitää sensuurina. Vastavetona hän järjesti kiertävän näyttelyn nimeltä Erased Images of a Work About Historical Erasure. Näyttely oli ensimmäisenä esillä Teheranissa ja kiersi sen jälkeen seitsemässä Euroopan kaupungissa, myös Helsingissä taiteilijavetoisessa Monitoimitila O:ssa. Tämä oli jatkoa Razavin aiemmille näyttelyille vakiintuneiden taideinstituutioiden ulkopuolella Suomessa, kuten Oksasenkatu 11 vuonna 2019, Myymälä 2 ja Third Space vuonna 2018 sekä Kallio Kunsthalle vuonna 2011). Ennen kaikkea taiteilija paneutuu arjen virtauksiin, joihin valta vaikuttaa ja jotka puolestaan vaikuttavat valtaan. Hän korostaa luovia prosesseja, jotka ohjaavat arjen ja historian kulkua. Näin hän tutkii ihmiskokemusten ja kohtaamisten moninaisuutta. Kokemusten monipuolisuus osoittaa, että taiteilijan rooli voi olla avoin erilaisten yhteiskunnallisten, eksistentialististen, psykologisten, sosiologisten ja valtaan ja luonnon kanssa vuorovaikutukseen liittyvien kysymysten pohdinnalle eikä sen tarvitse noudattaa odotuksia, uutissykliä tai akateemisia muotivirtauksia.

Mike Watson