Kuka tekee taiteen? Yhteen kietoutumisia ja uusia mahdollisuuksia. Suomen taideakatemian seminaari 12.5.2026
Seminaarissa “Kuka tekee taiteen? Yhteen kietoutumisia ja uusia mahdollisuuksia” tarkasteltiin taiteen tekemistä aikana, jolloin taiteellinen tekijyys rakentuu yhä useammin yhteistyössä muiden ihmisten, instituutioiden, teknologian ja ympäristön kanssa. Keskustelijat pohtivat muun muassa kollektiivisen työskentelyn merkitystä, taiteen suhdetta tiedontuotantoon sekä sitä, miten instituutiot ohjaavat käsityksiä taiteesta ja taiteilijuudesta.
Kaapelitehtaan Merikaapelihalliin soljuu väkeä tasaiseen tahtiin. Pitkänmallista hallitilaa rytmittävät valkoiset seinät, joille on ripustettu taidetta koko korkeudelta. Tilassa on käynnissä TEOS 2026, nykytaiteen myyntinäyttely, joka kokoaa saman katon alle valokuvataiteilijoita, taidegraafikoita ja kuvanveistäjiä.
Osana teosvälitystapahtumaa järjestettiin Suomen Taideakatemian seminaari “Kuka tekee taiteen? Yhteen kietoutumisia ja uusia mahdollisuuksia”. Paneeli jatkoi vuodesta 2014 lähtien järjestettyä keskustelusarjaa kuvataiteen ajankohtaisista kysymyksistä.
Paneeliin osallistuvat kuvataiteilijat Noora Sandgren, Man Yau ja Axel Straschnoy sekä kuraattori ja Porin taidemuseon näyttelyintendentti Arttu Merimaa. Keskustelua moderoi valokuvataiteilija Lauri Eriksson.
Seminaarin keskiössä oli kysymys tekijyydestä ajassa, jossa yksilö, yhteisöt, materiaalit ja teknologia kietoutuvat yhteen uusilla tavoilla. Viime vuosina kollektiiviset työskentelytavat, taiteellinen tutkimus ja yhteistyö tieteen kanssa ovat nousseet yhä näkyvämmäksi osaksi nykytaiteen kenttää.
Samaan aikaan yhteiskunnalliset muutokset ja kriisit aiheuttavat institutionaalisille toimijoille painetta ottaa kantaa ympäröivään yhteiskuntaan ja poliittiseen keskusteluun yhä enemmän.
Jaetusta tekijyydestä
Paneelin keskustelussa toistui ajatus siitä, ettei taide synny koskaan täysin yksin. Puheenaiheeksi nousi, onko suomalaisessa taidekäsityksessä tapahtumassa siirtymä pois itsenäisen taiteilijan ihanteesta kohti yhteisöllisempiä työskentelytapoja.
Valokuvapohjainen kuvataiteilija Noora Sandgren on työskentelyssään kiinnostunut jaetusta tekijyydestä. Kameratta tehdyissä valokuvissa ihmisten, luonnonilmiöiden ja muiden elollisten toimijoiden jäljet tallentuvat valoherkälle materiaalille auringonvalon avulla.
“Minua ei kiinnosta niinkään yksilötekeminen, vaan yhdessä tehdyn kuvan prosessi.”
Sandgrenin Yrjönkadun uimahallin yhteyteen toteutettu teos Veteiset on valmistunut muun muassa meriveden, rakkohaurun, syljen, kyynelten ja Sandgrenin sekä tämän lapsen jättämien jälkien myötä. Hän kertoi pohtivansa “keiden kanssa yhteistä tilaa jaetaan” ja “ketkä ovat ne näkymättömät toimijat, jotka mahdollistavat elämän planeetalla”.
Tekijyyden näkyväksi tekeminen nousi teoksen keskeiseksi ajatukseksi. Sandgren kertoi, että on teoksen yhteydessä halunnut pyrkiä tunnistamaan erilaisia teokseen osallistuneita toimijoita mikroskooppisista olioista lähtien. Esimerkiksi planktoneiden tunnistusprosessi on edellyttänyt yhteistyötä tutkijoiden kanssa.
Pohtiakseen jaettua tekijyyttä tarkemmin ja tehdäkseen sen näkyväksi taiteilija teki yhtenä teososana julkaisun, jossa nämä tulevat esiin. Julkaisun laajempi osa on juuri ilmestynyt ja saatavissa.
Axel Straschnoy puolestaan pohti, kuinka usein taiteilijan ympärille on pyritty muodostamaan voimakkaammin henkilöbrändiä. Hän vertasi tilannetta elokuvamaailmaan: liikkuvan kuvan kontekstissa jaettu tekijyys on vakiintunut alan käytäntöihin voimakkaammin.
Elokuvien lopputeksteissä voi konkreettisesti nähdä pienimmänkin assistenttiroolin. Kuvataiteen näyttelykonteksti ei ole tottunut samankaltaiseen kreditoimiseen, mihin Straschnoy on omalla kohdallaan pyrkinyt kiinnittämään huomiota.
Taide, tiede ja tiedontuotanto
Useamman panelistin työskentelyssä taide kietoutuu myös tieteelliseen tutkimukseen ja tiedon välittämiseen.
Straschnoyn tämänhetkinen projekti syntyy yhteistyössä European Spallation Sourcen pääinsinöörin kanssa. Lundissa sijaitsevalla tutkimuslaitoksella on käytössä neutronilähde, eräänlainen auringon toimintaa mallintava laite. Projektissa Straschnoy ja ryhmä tutkijoita pyrkivät luomaan uudenlaisen kuvantamisen keinon, jolla tästä “auringosta” voitaisiin tehdä potretti.
Straschnoylle taide on keino linkittää tuntemuksia aineelliseen maailmaan.
“Miten esittää projekti yleisölle tavalla, joka ei ole nörttimäinen ja vaikeatajuinen, mutta tuo samalla esiin kaiken siihen liittyvän monisyisen ja kiinnostavan tieteen?”
Myös Sandgrenilla on kokemusta tutkijoiden kanssa työskentelystä. Hänen mukaansa moni tieteentekijä haluaa työskennellä taiteilijoiden kanssa, koska taide “popularisoi” tietoa eli tuo sitä yleisölle ymmärrettävämpään ja tunnistettavampaan muotoon – mutta ihanteellisinta olisi taiteilijan ja tieteilijän yhteistyö aitona tasavertaisena vuorovaikutuksena.
Mikä tekee taiteesta erityisen tärkeää tässä hetkessä? Minkälaista tietoa taide tuottaa suhteessa esimerkiksi tieteeseen tai filosofiaan?
Porin taidemuseon näyttelyintendentti Arttu Merimaa muistutti, ettei tiedon tuottamisen keinoilla ole hierarkiaa. Jokainen tiedon tuotannon tapa filosofiasta tieteeseen ja taiteeseen on arvokas, toimii eri tavoin ja täyttää erilaisia tarkoituksia.
Taiteen vahvuudeksi hän luonnehtii kahleettomuutta. Taiteen ei välttämättä tarvitse olla totta tuottaakseen arvokasta tietoa ja tapoja ymmärtää ympäröivää maailmaa. Visuaalisuus luo oman väylänsä.
Kuvanveistäjä Man Yau puolestaan korosti taiteen erityistä suhdetta aisteihin. Taiteen kautta maailma tullaan kohdatuksi omien kehon tuntemusten, aikaisempien kokemusten ja aistitiedon kautta.
Straschnoy kiteytti taiteen erityisyyden ajatukseen vapaudesta tehokkuuden vaatimuksista tai välittömän hyödyllisyyden velvoitteista.
Käytännön ratkaisuja
Man Yau lähestyi yhdessä tekemistä materiaalien ja käsityöläisyyden näkökulmasta. Erityisesti pronssiveistosten toteuttamiseen osallistuu väistämättä valajia, patinoijia ja muita teknisiä osaajia.
Kuninkaantammen peruskouluun toteutettu julkisen taiteen teos Dear Souvenir on monen tiimiläisen ja alihankkijan yhdessä tekemä teos ja prosessiin osallistuneita tekijöitä on kiitetty HAMin verkkosivuilla.
“On selvää, ettei tuhannen kilon veistoksia tehdä yksin.”
Yau korosti, että yhteistyössä tärkeää on luottamus. Samalla hän nosti esiin myös työhuoneyhteisön merkityksen taiteellisen työn arjessa.
“Taiteen tekeminen voi olla yksinäistä. Työhuoneyhteisössä arkinen ja päivittäinen tuki on kuitenkin olemassa.”
Instituutiot rakentavat ja rajaavat taidemaailmaa
Entä mikä on instituutioiden rooli taiteen tekemisen ohjaamisessa?
Merimaan mukaan yksilön asemaa korostavat kapitalistiset toimintamallit vuotavat myös museomaailmaan, jossa esimerkiksi taiteilijan henkilöbrändin rakentamisella voidaan kiinnittää yleisön huomiota.
Straschnoy taas huomautti, että instituutioilla on valta legitimoida toimintaa yleisön silmissä. Tämän vuoksi taidetta voi olla vaikeampi tehdä institutionaalisten tilojen ulkopuolella tavalla, joka otettaisiin vastaan samalla totutulla tavalla.
Straschnoyn mukaan siinä missä isoilla museoilla on budjetti toteuttaa laajamittaisia tai teknisesti haastavia näyttelytoteutuksia, ei-neutraalit tilat voivat toisaalta usein synnyttää hyvinkin voimakkaita kokemuksia perinteisiin näyttelypaikkoihin verrattuna, asettamalla katselijan johonkin uuteen ja odottamattomaan tilanteeseen tai asentoon.
Hänen mukaansa taidemaailma ei ole muuttumaton rakenne, vaan sen toimintatapoja voidaan rakentaa uudelleen yhdessä toimimalla.
“Taiteen ja taidemaailman määritelmiä voi muuttaa”
Kun panelisteilta kysyttiin, mitä instituutiot voisivat tehdä aktiivisemmin nykytaiteen kentällä, Merimaa ehdotti suurempaa tuotannollista roolia.
Esimerkiksi museoiden tulisi ottaa isompi rooli tiedontuotannossa. Instituutioiden tulisi luoda aitoa keskustelua taiteesta, taiteen tekemisestä ja ympäröivästä yhteiskunnasta sekä mahdollistaa pitkäkestoisempia taiteellisten prosesseja.
Kokoelmat, valta ja näkyvyys
Paneelissa keskusteltiin myös siitä, miten taidekokoelmat määrittävät taiteen arvoa ja näkyvyyttä.
Man Yausta on tuntunut, että kokoelmat lähestyvät taiteilijoita meritoitumisen myötä aina tiettyjen rajapyykkien ylittyessä – palkinnon, apurahan tai ison näyttelyn – pikemminkin kuin taiteilijan tai taideteoksen omien ansioiden perusteella.
Sandgren nosti esiin kysymyksen siitä, missä julkiset kokoelmat sijaitsevat ja ketä ne edustavat.
“Jos mietitään vaikka valtion kokoelmia, joiden budjetti muodostuu veronmaksajien rahoista, olisiko aiheellista, että päätöksentekoa avattaisiin ja saavutettavuutta lisättäisiin myös heille myös heille?”
Keskustelussa sivuttiin myös materiaalien vaikutusta kokoelmapolitiikkaan. Miten esimerkiksi performanssitaide tai hauraat materiaalit asettuvat osaksi museoiden kokoelmia ja taidehistoriallista kaanonia?
Saako taiteilija muuttua?
Yleisökysymyksen myötä keskustelun lopussa pohdittiin taiteilijuuden vapautta ja jatkuvuuden vaatimuksia. Odotetaanko taiteilijalta tunnistettavaa “linjaa”, jonka rikkominen voi vaikeuttaa työskentelyä instituutioiden kanssa? Voiko taiteilija joutua oman tuotantonsa vangiksi?
Merimaa vastasi kysymykseen museon perspektiivistä. Hän pohti, voisiko museo toimia useammin uusien hankkeiden pohjalta “puhtaalta pöydältä”, ilman aiempien tuotantojen ja päätösten painolastia tai niiden muodostamia odotuksia ja rajoja. Voisiko jokaista päätöstä ajatella ensimmäisenä kaltaisenaan?
Man Yau kertoi neuvotteluistaan gallerioiden kanssa ja siitä, miten tärkeää hänelle oli löytää paikka, jossa työskentelyn tauot ja tekniikoiden muutokset hyväksytään.
Koska Yaun taiteen lähtökohtana ovat usein henkilökohtaiset kokemukset, yhteistyökumppaneihin täytyy voida luottaa.
”Taidekentällä, ja instituutioissa on hyviä tyyppejä, ne vain pitää löytää”
—
Paneelikeskustelu avasi näkymän taiteeseen verkostona, jossa tekijyys rakentuu jatkuvassa suhteessa muihin ihmisiin, materiaaleihin ja instituutioihin. Yksittäisen taiteilijan toimijuuden korostamisen sijaan keskustelussa painottui ajatus taiteesta yhteisenä ja vuorovaikutteisena prosessina.
Teema Kuka tekee taiteen? toistuu myös itse tapahtumapaikassa. Teosvälitystä järjestää kolme yleishyödyllistä kuvataiteen liittoa, joiden toiminta perustuu taiteilijoiden keskinäiseen toimintaan. Yhteen tilaan tiivistyi tuona hetkenä yli 400 kuvataiteen ammattilaisen yhteinen työ.
Tuure Leppänen